Maria Vanha-Similä (Jyväskylän yliopisto) aloitti työryhmän esitykset esittelemällä Koneen Säätiön rahoittamaa monitieteistä Minun maaseutuni -tutkimushanketta. Siinä tarkastellaan suomalaisten maaseutusuhdetta pohtimalla mitä maaseutu tämän päivän suomalaisille merkitsee ja millaiset historialliset ja kulttuuriset tekijät muokkaavat maaseutusuhdetta. Tutkimuksen lähtökohtana on maaseudun ja paikkaan kuulumisen moniulotteisuus. Maaseutu koetaan merkitykselliseksi, vaikka siellä ei asuttaisi.
Tutkimusaineisto koostuu muistityöpajojen keskusteluista, valokuvista, haastatteluista, omaelämäkerrallisista kirjoituksista sekä arkistojen muistitietoaineistoista.
Tutkimustulokset julkaistaan artikkeleina kansainvälisissä tiedelehdissä sekä yleistajuisessa kokoomateoksessa. Maatalousmuseo Sarkaan toteutetaan näyttely, jonka tavoitteena on tarjota samaistumisen ja eläytymisen mahdollisuuksia, mutta myös aktivoida ja haastaa kävijöitä pohtimaan omaa maaseutusuhdettaan. Näyttelyn keskiössä ovat ihmisten kokemukset, tunteet, tarinat ja arkielämä maaseudulla.
Maaseudun tulkinnallista notkeutta korosti esityksessään myös Tiina Sotkasiira (Itä-Suomen yliopisto), joskin hän lähestyi asiaa kriittisesti arvioimalla median julkisuuteen tuottaman maaseutumielikuvan yksipuolisuutta. Siinä korostuu usein ajatus maaseudulta lähtemisen pakosta. Myös maahanmuuttajien asuinpaikkaa koskevaan mediakeskusteluun on pesiytynyt ajatus siitä, että he eivät viihdy maaseudulla, vaikka tutkimusta väitteen tueksi ei Suomesta juurikaan löydy. Erityisen harvassa on tutkimus, jossa asiaa on kysytty maaseudulla asuvilta maahanmuuttajilta.
Sotkasiira on haastatellut Pohjois-Karjalan maaseutualueilla asuvia maahanmuuttajia ja selvittänyt maaseudulla asumista ja ’lähtemisen pakkoa’. Hänen tutkimuksensa osoittaa, että maahanmuuttajat tunnistavat maaseudun vähenevän väestön ja rajalliset mahdollisuudet, mutta heille asuinpaikan valintaan vaikuttaa maaseudun hiljaisuus, rauhallisuus ja mahdollisuus viettää aikaa luonnossa. Maahanmuuttajille suomalainen maaseutu on myös paikka, jossa perinne yhdistyy teknologiseen edistykseen ja korkeaan elintasoon, ei takapajuinen ja kehityksen kelkasta pudonnut jäänne.
Ensimmäisen seminaaripäivän päätti Eija Schwartz (Turun yliopisto), joka kertoi monipaikkaista karjalaisuutta käsittelevästä väitöskirjatutkimuksestaan. Se käsittelee Etelä-Karjalan maakunnassa 1970-luvulla syntyneiden ja varttuneiden mutta sieltä pois muuttaneiden muistoja ja kokemuksia lapsuuden ja nuoruuden kotiseudusta sekä heidän nykyisiä yhteyksiään maakuntaan.
Tehtyjen haastattelujen perusteella voi vetää muutamia monipaikkaisuuteen liittyviä päälinjoja. Usealla – joskaan ei kaikilla – on kiinteitä yhteyksiä entiseen kotiseutuun, missä heillä on edelleen sukulaisia tai ystäviä. Jotkut käyvät maakunnassa säännöllisesti kesämökillään. Paluumuuttoa maakuntaan on pohtinut muutama, mutta esteeksi on useimmiten noussut työmahdollisuuksien puute.
Esille on myös tullut huoli maakunnan elinvoimasta ja maaseudun kutistuvasta infrastruktuurista. Kotiseutu on muuttunut siitä, mitä se oli haastateltavien lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta edelleen heille ovat tärkeitä Saimaa, Vuoksi, luonto, vapaus, samankaltaiset ihmiset sekä muistot kotiseudusta.
Perjantai-aamun ensimmäisen esityksen piti Marika Kettunen (Oulun yliopisto) aiheenaan nuorten arkinen osallisuus ja ympäristötoimijuus Pohjois-Suomessa. Kahdesta kunnasta kerättyyn etnografiseen tutkimusaineistoon pohjautuneessa esityksessä tarkasteltiin nuorten ympäristötoimijuuden arkisempia paikallisia muotoja sekä nuorten osallisuuden kokemuksia.
Nuorten ilmastotietoisuus ja huoli ympäristöstä koskettaa nuoria sekä kaupungeissa että maaseuduilla. Kaupungeissa aktiivisuus ja omaehtoisuus on kanavoitunut esimerkiksi ilmastolakkoihin, joiden varjoon maaseutujen nuorten ympäristötoimijuus on jäänyt.
Kettusen tutkimus osoittaa, että maaseudulla paikallinen taso ja esimerkiksi koti perhesuhteineen sekä koulu muodostavat tärkeitä osallistumisen ja toiminnan paikkoja monelle nuorelle. Osallistuminen voi myös herättää vastustusta. Nuorten ilmastolakkoja sekä henkilökohtaisia osallistumisen muotoja, kuten ruokavalioon liittyviä valintoja, saattavat kyseenalaistaa niin luokkatoverit kuin opettajat ja muut aikuiset. Jotkut nuoret myös kokevat paikalliset toimintatavat ja kulttuurisen tai poliittisen ilmapiirin omaa toimijuuttaan ja osallisuuttaan rajoittaviksi tai jopa yhteisöstä ulossulkeviksi tekijöiksi.
Myös seuraava esitys käsitteli Pohjois-Suomea. Helena Ruotsala (Turun yliopisto) on päässyt seuraamaan aitiopaikalta koronatoimien vaikutuksia Tornionlaaksossa, missä hän on tehnyt etnologista tutkimusta jo useamman vuoden. Alue on sikäli erityinen, että siellä 1809 muodostettu Suomen ja Ruotsin välinen raja halkaisee yhteisen kulttuuri-, elinkeino- ja kielialueen. Paikalliset ihmiset ovat tottuneet liikkumaan sujuvasti valtakuntien rajan yli, sillä ihmisten arki ja kontaktit ovat ulottuneet rajan molemmille puolille.
Vuoden 2020 maaliskuussa covid-19 muutti tilanteen rajan konkretisoiduttua kansallisvaltioiden välisenä rajana. Sinne ilmestyivät sekä maita että rajavartiosto, myöhemmin Ruotsin puolelle myös rajapoliisi vähäksi aikaa. Rajan ylittämistä alettiin kontrolloida ja rajoittaa.
Esitelmässä tarkasteltiin paikallisten ihmisten eriarvoisuuden kokemuksia ja siitä juontuneita ulkopuolisuuden tunteita ja hieman nousevaa nationalismia. Paikallisten ihmisten arki ja vuosikymmenten aikana muotoutuneet käytännöt joutuivat konfliktiin päättäjien alueen erityisluonnetta koskevan tietämättömyyden kanssa. Raja ilmestyi sinne, missä sitä ei paikallisten arjessa tai Tornio-Haaparannan kaksoiskaupungin hallinnollisissa käytännöissä tai palveluiden järjestämisessä ole vuosikymmeniin ollut.
Työryhmätyöskentelyn päätti Eeva Uusitalon (Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti) esitys, jonka lähtökohtana oli havainto pohjoissuomalaisen kylän asukkaiden epäluulosta valtakunnan politiikan perimmäisiä tarkoitusperiä kohtaan, mikä kasvattaa kuilua paikallisten ihmisten ja ’päättäjien’ välille ja saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta.
Esityksessä tarkasteltiin sodan jälkeen perustettua Sallan kunnassa sijaitsevaa kylää. Kylän suhteesta valtiovaltaan voidaan hahmottaa kolme vaihetta. Vaiheistuksen tarkoitus on kiinnittää huomio toisaalta kyläläisten ja toisaalta valtion rooliin kylän elinkaaressa.
Esityksessä kylän ja valtion suhdetta lähestyttiin erityisesti rakennetun materiaalisen kulttuurin kautta. Kylän syntyvaiheessa 1940- ja 1950-luvuilla valtiovalta oli mahdollistaja, joka tuki asukkaita talojen ja infrastruktuurin rakentamisessa. 1960-luvulta 1980-luvulle esiin nousi kyläläisten omatoimisuus ja aloitteellisuus ja valtion vetäytyminen taustalle. Siitä eteenpäin valtio on koettu määräysten antajana, joka sanelee ja esittää ehtoja. Esityksessä pohdittiin myös kulttuuriperintöprosessiin liittyen ulossulkemista sekä toisaalta mahdollisuuksia päästä mukaan ja saada osallisuuden kokemuksia.
Kirjoittajat: Työryhmän koordinaattorit Helena Ruotsala Turun yliopistosta ja Eeva Uusitalo Helsingin yliopiston Ruralia-instituutista
Recent Comments